Vahvat eivät horju

Epävarmuus, tuo outo tunne, on hiipinyt elämään melko usein viime aikoina. Kuvittelen koko ajan, että työt loppuvat, että ei tule enää seuraavaa toimeksiantoa, ei juttua jossa saa ylittää itsensä. Oppiiko tuon tunteen kanssa elämään? Oppii varmasti, viimeistään nyt on vain opeteltava. Koska haluan pysyä tällä tiellä, jolla olen onnekkaana saanut kulkea jo muutamia vuosia. Toisaalta mitä enemmän saa tehdä, sen isompia juttuja kaipaa, että saa kiksejä – missä tuo raja menee? Sitä en tiedä.

Minusta löytyy armoton määrä kunnianhimoa, tahto ylittää itsensä, olla paras minä, mutta yhtä en osaa – tuntea tyytyväisyyttä siitä mitä olen saavuttanut. Ehkä katson ”saavutuksia” liian läheltä, mutta harmittelen lähinnä sitä, että en nauti niistä niin kuin pitäisi. Nytkin laitan saavutukset sanan lainausmerkkeihin – koska en halua käyttää tuota sanaa, vaikken tiedä mitä muuta sanaa käyttäisin.

Pelkään, että nuo hetket menevät ohitse ja en ymmärrä tarttua niihin niin kuin pitäisi. Mitä noista hetkistä jää? Valokuvat? Onneksi rakastan kuvata hetkiä!

Lisäksi pohdin hyvin usein missä ja miten tätä kaikkea tulevaisuudessani hyödynnän? Sillä olen valinnut monista elämän poluista uran tärkeimmäksi asiaksi jota kehittää ja poluksi jolla kulkea. Se vaatii paljon samalla kun se antaa paljon.

Olen herännyt yhä useammin ystävieni ravisteluun – onneksi he ravistelevat minua. Luojan kiitos minulla on ystävät! He puhuvat arkipäiväisellä äänellä siitä kuinka rohkeana he minua pitävät, kuinka kokevat saavansa uskallusta siitä miten ponnistelen haaveideni edessä. Nuo hetket kaikuvat korvissani yhä useammin ja yhä useamman suulla sanottuna. Ne saavat minutkin miettimään tätä kaikkea, puhuvatko nuo ihmiset minusta? Oikeasti? Miksi en näe itseäni niin kuin muut lähellä minut näkevät?

Onko minulla edes lupa horjua? Eivät vahvat ihmiset horju! Sellainen olen aina ollut! Epävarmuus ei saa elää minussa, se saa olla läsnä unettomina öinä, mutta muualla sille ei ole jalan sijaa. Onneksi en ole yksin, tiedän monen yrittäjän ja yrittäjähenkisen potevan samoja oireita ja kuitenkin aina tulee se seuraava duuni jossa saa ylittää itsensä, tulee ne kollegat jotka antavat horjua ja ne ihmiset joiden lähellä saa nauraa ja itkeä, onnistua ja epäonnistua ja olla hyvä juuri siksi, että on oma itsensä.

Mutta mitä teen huomenna? Mistä kiksit syntyvät? En todellakaan tiedä, mutta menen huomista kohti erittäin innokkaasti ja rohkeasti ja avaan enemmän ovia kun suljen.

Categories: Omasta kynästä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Related Posts

Omasta kynästä

Kuka ja mitä?

Kiva, että olet kiinnostunut tietämään kuka ruudun toisella puolella on! TYÖHISTORIA (JOTENKIN HELPPO AIHE ALOITTAA) Työhistoriani on melkoisen värikäs, ehkä eniten siitä syystä, että niin monet asiat saavat mielenkiintoni heräämään ja on kunnia tehdä mitä Read more…

Omasta kynästä

Oli vuosi 2010, tai jotain sinnepäin

Se oli vuosi 2010, olin ollut muutaman vuoden töissä ensihoidossa, mun haave oli päästä pelastuslaitokselle töihin. Vuonna 2012 yksityisen sektorin käydessä ahtaaksi ja epäoikeudenmukaiseksi hain ja pääsinkin Pelastuslaitokselle töihin. Tavoite oli siinä hetkessä täyttynyt. Vuonna Read more…

Omasta kynästä

Kuka sitä sisältöä tuottaa?

Kenelle lankeaa sisällöntuottaminen tällä viikolla yhteisessä firman viikkopalaverissa? Jokainen väistelee aihetta ja varsinkin ehdottajan katsetta. Yhtäkkiä mainoskynän logo alkaa kiinnostamaan kovasti, pitää näyttää olevinaan kiireiseltä, että homma ei vaan lankea sinulle. Kukaan ei halua pestiä Read more…