Uhrin omainen
Kun kahvipöytäkeskusteluissa nousee esille mitä teen, nousee esiin hyvin usein uhri ja uhrin omaiset. Mitä uhrin omaiset ajattelevat näistä kirjoista, teksteistä, jutuista ja ohjelmista?
Hyvä kysymys, mutta vastauksia on yhtä paljon, kun on uhreja ja heidän omaisiansa. Sanoisin, että lähtökohtaisesti vastaanotto on neutraalin ok. jos tapahtumalle on annettu aikaa ja suru on saanut muotoutua uomiinsa. Perinteisin vastaus on, että omaiset ovat tyytyväisiä siitä, että heidän läheisensä muistetaan ja häntä halutaan muistella. Pelkoa aiheuttaa se, että nämä ihmiset itse eivät halua julkisuutta. He pelkäävät. Osa heistä on saanut uhkailuja, kiristystä ja ikävää palautetta itseensä tai uhriin kohdistuen ja tämä on todella ikävää. Tuska on tarpeeksi suuri ilman turhaa palautetta ja tätä totta kai täytyy kunnioittaa.
Olen käynyt upeita keskusteluja ja muisteluja omaisten kanssa. Lähtökohtaisesti ihmisillä on tarve ja tahto puhua vielä vuosien tai vuosikymmentenkin jälkeen. Kyse on siitä, miten ja millä herkkyydellä kohtaa omaisen ja miten muodostaa keskustelulle turvallisen ja luottamuksen arvoisen ilmapiirin. Siihen pitää käyttää aikaa ja antaa keskustelulle ilmaa ja tilaa juuri niin kauan, kun se tarvitsee. Näissä hetkissä ei saa olla kiire mihinkään.
On toki myös niitä omaisia, jotka hyökkäävät verbaalisesti kimppuun, ovat valmiita haastamaan oikeuteen ja syyttävät kaikesta mitä teet. Sekin on jollain tavoin ymmärrettävää, sillä tapoja käsitellä näitä aiheita on tänä päivänä hyvin monia ja jokaisella omaisella on tapansa käsitellä asiaa. Ei ole oikeaa eikä väärää.
Vaikeista asioistakin pitää puhua ja tehdä asioita näkyviksi ja kuuluviksi. Se ei ole aina helppoa, mutta se on tärkeää.