Täydellinen tilaisuus verkostoitua – noo, ei aivan!

Kun naputin hakemusta diiliin, mietin näin:

Kuinka täydellinen tilaisuus verkostoitua, löytää hyviä tyyppejä ja tehdä uusia aluevaltauksia. Kuvittelin, että tuo pitkä intensiivinen jakso hioisi meidät yhteen ja jakaisimme asioita yhdessä vielä pitkään. Että aikuisiällä saisi vielä uusia hyviä ystäviä. Nauretaan ja ollaan samalla tavalla kierosti hyvään suuntaan kallellaan.

Tämmöisen pilvilinnan olin rakentanut. Nyt kun mietin tätä – nauran itselleni. Olen tehnyt tv-tuotantoja ja tiedän jotain viihteen tekemisestä, mutta en ajatellut, että todellisuus on näin kaukana pilvilinnastani. Olin jotenkin todella väärään suuntaan naiivi.

Mitä todellisuus sitten lopulta oli/on?

Leikattua ihmissuhdedraamaa, jota olen koko elämäni pyrkinyt väistelemään kuin lentäviä tikareita muutenkin. Oma ajatukseni oli, että lähden ottamaan tästä luonteelleni sopien, positiivisen ja hauskan kokemuksen. Noh, jos olisin lähtenyt hakemaan ihmissuhdedraamaa, olisin ollut oikeassa ohjelmassa. Nyt on vaikea sanoa missä formaatissa todellisuudessa olin.

Onneksi kisassa oli mukana yksi tyyppi. Yksi sellainen kivijalan kaltainen elementti, jonka seuraan olisin hakeutunut ”oikeassa elämässäkin”. Siellä me yläkerran baarissa ventiloitiin kaikki illat, siis oikeasti kaikki illat. Ventilointi oli meidän termimme ja tapamme käsitellä kaikkea. Tuo mikään ei tietenkään näy kameralle, ja vaikka näkyisi, se ei jäisi ohjelmaan vaan leikkauspöydälle, koska se olisi ollut liian normaalia ihmisten välistä hyvää kommunikointia – vailla draaman kierrettä.

Parhaimmat hetket olivat niitä, kun kamerat olivat sammuneet tai kun ne eivät olleet vielä käynnistyneet:

  • Aamulenkit Jätkäsaaressa, kun koko muu kaupunki nukkui.
  • Viinilasit kädessä – Helsingin kattojen yllä käydyt syvälliset keskustelut ja samalla sekunnilla ulos purkautuvat naurukohtaukset, jotka saivat baarimikon lähes kyyneliin (ilosta) ja taidettiin puhua yksi kirjakin lähes valmiiksi ja perustaa pöytälaatikkoon firma.
  • Oli mahtavaa löytää yksi ihminen, jonka silmissä palaa sama luovan hulluuden pilke. Jonka seurassa saa oikeasti ja aidosti nauraa, olla oma itsensä ja joka lopulta on ihan yhtä pöljä, kun itsekin olet.

Minä en lähtenyt hakemaan ohjelmasta draamaa, vaan ehkä enemmän bisnesystäviä. Lisäksi Petri on helvetin kova tekijä. Tyyppi painaa sellaisessa draivilla menemään, että jos mulla on ADHD, niin Petellä on sekin kertaa kolme.

Tavallaan siis lähtötavoite on kuitenkin saavutettu. Kolmestatoista ihmisestä jäi yksi, jonka numero on melkein pikavalinnassa. Niin ja löytyi sieltä yksi sukulainenkin, mutta se hulluus tulee verenperintönä. 😉

Ja jos jotain opin, ei enää ikinä tosi-tv:tä. Oikeat saavutukset tapahtuvat jossain muualla.

Jaa luettavaksi: