Suomi tarvitsee 30 000 hoitajaa lisää. Otsikot huutavat, ikään kuin asia olisi uusi. Tämä on ollut tiedossa jo pitkään ja tilanne tulee kaatumaan niskaan ryminällä. Olemme NIIIIN myöhässä reagoimaan tähän.
Olen nähnyt hyvin tehtyjä rekrykampanjoita ja huikeita stooreja hyvistä työpaikoista, mutta kun se ei riitä. Alalle kouluttautuneet vaihtavat alaa, eikä liukuhihnakoulutukset lisää ammattitaitoisten ihmisten saamista alalle.
Minä olen alapakolainen. Syitä lähtöön on monia. Pidin työstäni ensihoitajana erittäin paljon. Kävin tekemässä hyppyjä joskus sairaalan sisällä, mutta en nauttinut siitä millään tasolla. Varsinkin näiden hyppyvuorojen käteen jäävä palkka oli niin älyttömän paska, että se ei motivoinut sitä vähääkään. Ensihoidossa minua ei pitänyt palkka, vaan tekemisen meininki ja hyvä tiimi, tuo motivoi melko pitkällekin.
Tehy on tehnyt tutkimuksen viime vuonna. Kyselyyn vastanneista 90% on harkinnut alanvaihtoa ja 48% suunnittelee alanvaihtoa aktiivisesti. 64% taas kertoo, että eivät tulisi alalle, jos olisivat nyt miettimässä uravaihtoehtoja. Syyt ovat yhteneväisiä. Huono johtajuus ja joustamattomuus, palkkaus, työn sisältöön ei pysty vaikuttamaan tarpeeksi, vapaus puuttuu ja työtä ei arvosteta.
Sanotaanko, että nämä asiat eivät varsinaisesti toimi sisäänheittäjänä alalle. Eikä minulla ole ratkaisua mikä toimisi. Sen sijaan kannustan vaihtamaan alaa, jos se pyörii mielessä aktiivisesti. Jos työstä katoaa mielekkyys ja se ottaa enemmän, kun antaa, niin rohkeasti päin uusia asioita. Alalle pääsee aina takaisin, jos siivet eivät kannakaan.