Pakkolaki.

En enää tiedä mitä sanoisin. Pakko tuntuu olevan teemasana koko alasta puhuttaessa.

Muistan opiskellessani alaa, että pohdin jo tuolloin miksi toimintatavat tuntuivat jääneen 80-luvulle, elettiin kuitenkin vahvasti 2000-luvun alkua. Muistan jo koulussa käyneeni vahvoja kyseenalaistavia keskusteluja opettajien kanssa. Sitähän ei katsottu hyvällä. Hoitoalalla piti olla tietynlainen. Mahtua muottiin. Olla ylpeä, mutta samaan aikaan niellä ylpeys ja tehdä hyvää kritisoimatta mitään tai ketään. Omien puolien pitäminen oli kirosana. Toki tuohon aikaan muotteihin istutettiin ihmisiä vähän kaikkialla.

Sama teema toistui työelämässä. Vastaus oikeastaan jokaiseen kysymykseen monessakin työpaikassa oli, että tekijöitä on kyllä tulossa, pakko täällä ei ole olla. Ajattelin, että olen väärällä alalla, kun en silittele kaikkien päätä ja vain hyväksy asioita, mahdu muottiin, toimi tasan jonkun perustelemattomien toimintamallien mukaisesti.

Tajusin jo vuosia alalta lähtöni jälkeen, että ei vika ollutkaan omassa tavassa toimia. Vaan siinä, että koko ala on ollut liian kiltti, liian taipuvainen, joustanut, venynyt, paukkunut ja yksilöt olivat unohtaneet oman äänensä. Nekin, jotka yrittivät saada äänensä kuuluviin, joko lähtivät alalta tai tyytyivät olemaan hiljaa. Juurisyyt ovat syvällä historiassa, mutta hyvä, että asiat muuttuvat. Harmi, että muutoksen pitää tapahtua ääripäiden kautta. Ihmisellä on tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi. Hoitoalalla ihmisiä ei ole kuultu kunnolla kai koskaan.

Samalla kun nieleskelen sanaa pakkolaki. Olen tyytyväinen, että vihdoinkin tämä hiljainen puurtajakunta on noussut omille jaloilleen. Irtisanovat itsensä joukottain, poistavat oikeuksia rekisteristä ja äänestävät jaloillaan. Se on sama toiminta, jonka aikoinaan tein itse. Äänestin jaloillani. Ja nyt kun hommaa seuraan sivusta, onneksi lähdin jo vuosia vuosia sitten.

Sääli, että meillä ei ole muita keinoja, kuin ääripäät. Siellä toisessa ääripäässä on nyt myös ihmishenki. Jota ei turvata yhdelläkään pakotetulla lailla.

Teille lähteneille. Tiedän, että pärjäätte ja löydätte paikkanne. Se kokemus mitä hoitotyöstä olette saaneet matkaevääksi kantaa monessa paikassa ja monen paineistetun tilanteen yli.

Olette kultaa!

Jaa luettavaksi: