Seitsemänvuotias epävarma, mutta päättäväinen tyttö seisoo itäsuomalaisen pikkukaupungin torilavalla mikrofonin edessä ja odottaa, koska koskettimia soittava bändin kapellimestari antaa luvan aloittaa. Tyttö katselee lavan reunalta torilla seisovaa kansaa ja on pyörtyä pelosta. Hän on saanut tahtonsa läpi ja osallistuu parhaillaan paikalliseen tenavatähti kilpailuun. Perheessä kukaan ei ole osoittanut olevansa musikaalinen, joten tyttö oli todella joutunut laittamaan kaikki lapsenomaiset neuvottelutaitonsa peliin, jotta tähän tilanteeseen oli päästy.
Jännitys ja epävarmuus on niin suurta, että tyttö nielee lavalla kyyneliään. Hän etsii katseella vanhempiaan yleisön joukosta ja on valmis syöksymään heidän syliinsä turvaan ja pois tilanteesta. Soitto alkaa, vanhempia ei näy, kapellimestari huikkaa kädellä laulun aloituksen merkiksi. Laulu alkaa epävarmasti, mikrofoni pelottaa. Sitten pikkuhiljaa sana kerrallaan alkaa sujua ja rytmi bändin kanssa löytyy juuri ennen kuin biisi loppuu. Kun laulu loppuu, tyttö ei lähde lavalta – hän sulkee silmänsä ja nauttii. Hän on tajunnut jotain elämästä seitsemänvuotiaan elämänkatsomuksella.
Vuodet kuluivat. Tyttö kasvoi. Haaveet eivät kuitenkaan muuttaneet muotoaan. Torilavalla syntynyt kokemus oli painunut niin syvälle sisimpään, että laulu oli ainoa mahdollisuus elää ja olla olemassa maailmassa. Kun peruskoulu oli lopuillaan, täytyi alkaa valmistautumaan elämään. Opinto-ohjaaja tivasi koulusuunnitelmia, mutta niitä ei ollut. Luokkakaverit säntäsivät lomille ja syksyn tullen uusiin opintoihin. Tyttö ei tiennyt mitä hän tekee. Laulajana oleminen ei saanut hyväksyntää ja opinto-ohjaaja sekä vanhemmat painottivat kunniallisen ammatin ja koulutuksen tärkeyttä. Tuolle, jo tuolloin määrätietoiselle naisen alulle, ei ollut vaihtoehtoja. Hän halusi laulaa ja se oli ainoa suuntaviiva, jonka hän elämälleen osasi määrittää.
Vuodet kuluivat, laulu oli ja pysyi. Tuli pettymyksiä, syviä sukelluksia, pieniä onnistumisia, mutta ei koskaan suurta läpimurtoa. Silti keikkaelämä, kiertueet ja lavat tulivat tutuiksi ja nuori nainen rakasti esiintymisen paloa, ja siitä syntynyttä tunnetta toteuttaa itseään, olla olemassa ja tulla nähdyksi. Silti opinto-ohjaajan sanat olivat usein mielessä. ”Hanki itsellesi kunniallinen ammatti”, tuota lausetta tyttö unettomina öinä mietti, niin kuin ihmiset pohtivat elämänsä tarkoitusta. Jostain löytyi merkitys, kun tyttö sai piirrettyä mieleensä uuden tarkoituksen – poliisi tai ensihoitaja, ammatti, jolla on tytön silmissä merkitys ja arvo yhteiskunnassa.
Tuosta naisesta kasvoi ensihoitaja, joka keikkaili satunnaisesti ja eli yhä musiikille, mutta rakasti myös työtään. Hän koki suurta intohimoa kunniallista työtään kohtaan ja nautti uniformun tuomasta arvostuksesta ja työn suomasta jännityksestä. Vuodet kuluivat. Merkitykset muuttuivat. Palo työtä kohtaan hiipui salakavalasti. Valvotut yöt alkoivat näkyä iloisen ja räiskyvän naisen elämässä heikentyneenä elämänlaatua. Identiteetti, joka oli rakentunut ensihoitaja statuksen ympärille, alkoi sisältäpäin muuttua merkityksettömäksi. Edessä oli jälleen tyhjiä kysymyksiä. Kunniallinen ammatti ei tuonut onnea, eikä edes taloudellista turvaa. Sisällä kyti taas se sama tyhjyys. Merkityksen puute. Lapsena torilavalta saama adrenaliinipiikki ja sen tuoma hyvän olon tunne, ei ollut jättänyt rauhaan ja aiheutti aikuisena tyytymättömyyttä arkisiin valintoihin. Kunniallinen ammatti yhteiskunnan hyväksi, oli ehkä jonkun muun kirjoittama tarinan juoni. Tuosta ymmärryksestä syttyi uusi liekki, joka sytytti roihun, ja tuo roihu palaa tässä, sinun silmiesi edessä.
Tuo tyttö olen minä ja minä kirjoitin tarinani uudestaan.