Ollessani Janne Ranisen haastattelussa keskustelimme mielenkiintoisesta aiheesta. True Crime – genren kirjoittajalle jäävästä vastuukysymyksestä. Janne nimittäin kysyi, koenko olevani vastuussa siitä, että joku alkaa ihannoida väkivaltaa tai kirjoitukseni toimisi pomppulautana väärään suuntaan? Kysymys on mielestäni hyvä ja sitä on syytä pohtia. Vaikka vastuu laadukkaasta ja oikeasta sisällöstä on minulla, ei vastuu yksilöstä ja yksilön valinnoista kuitenkaan ole.
Asiallisesti toteutettu true crime ei ole sen kyseenalaisempi, kun mikään muukaan genre, kunhan tekijä tietää mitä on tekemässä.
Mässäilylle ja dramatisoinnille on aikansa ja paikkansa, mutta se paikka kuuluu mielestäni elokuviin, dekkareihin ja keksittyihin todellisuuksiin. Korostan hienotunteisuutta. Uhrilla on omaiset, joiden haavat ovat auki. Kaikessa tekemisessä, kun pitää tämän asian takaraivossa, ei voi mennä pahasti metsään.
Lähestyn uhrin omaisia ja haastateltavia aina kirjeellä, sähköpostilla tai viestillä. Jätän aina mahdollisuuden kieltäytyä ja kerron, että minun tarkoitukseni on kantaa yhteiskunnallista vastuuta omalta osaltani. Kirjoitan vain asioita, joista koen, että nostamalla vaiettuja ja unohdettuja asioita esiin, saadaan lisättyä ymmärrystä, suojaa ja ääni sellaiselle, joka sen ansaitsee.
Jokaisen kirjoittajan on omassa tiedonhankinnassaan syytä tutustua rikoslakiin, sananvapauslakiin, julkisuuslakiin ja tsekata myös Julkisen sanan neuvoston journalistin ohjeet. Näiden avulla, maalaisjärjellä ja empatiakyvyllä pääsee melko pitkälle.
Eli kyllä minulla on vastuu laadukkaasta sisällöstä, mutta ei yksilön vastuuta. Minä en voi olla kiskomassa väärälle polulle lähteneitä eri suuntaan, se valinta ei ole minun käsissäni, enkä voi kantaa maailman epäkohtia oman tekemiseni harteilla.