(Ote Ratkaisematon trilogian ensimmäisestä kirjasta – Susanne)
Hänen suustaan tulevat sanat pysäyttävät. Sille on syynsä, että olemme yhteydessä. Vainajilla on tapana löytää kanava, jonka kautta tulla kuulluksi. Sanat havahduttavat jopa skeptikon. Tunnetta ei voi selittää, se pitää kuulla tai aistia. Tilanne ei tämän jälkeen varsinaisesti kevene. Nainen katsoo meitä videon läpi pistävästi silmiin ja jatkaa. Susanne haluaa rauhan. Hän kiittää, että olette nostaneet asian esiin. Vedämme molemmat raskaasti henkeä. Jo noihin muutamaan lauseeseen sisältyy niin paljon ajateltavaa, että olisimme valmiita sulkemaan luurin ja suodattamaan kuulemaamme. Nainen on tyynen rauhallinen ja jatkaa puhettaan, ikään kun hän ei edes odottaisi meidän sanovan mitään. Tuntuu, että kuuntelemme uutislähetystä, jonka tiedon valossa meidän tulee valita seuraavat askeleemme. Nainen jättää puheeseen pienen tauon. Tauko ei ole pitkä, mutta se on juuri sen pituinen, että se saa meidät molemmat vielä herkemmin kuuntelemaan kuinka keskustelu jatkuu.
Tekijä on elossa. Hän tietää, että etsitte häntä. Olkaa varovaisia.
Kaikki tähän asti tehty, on yhtäkkiä vain valmistellut meitä tätä hetkeä varten. Suljemme linjan. Ihoa pitkin kulkevat kylmät väreet. Me molemmat tiedämme ääneen sanomatta, että vaikka emme kykene selittämään tätä minkään tieteenkäsityksen mukaan, polullemme on asetettu tienviitta, jota meidän on pakko seurata.
Mitä tahansa voi tapahtua ja se riskin olemme valmiita ottamaan.
Menee vain muutama päivä, kun saamme puhelimeen viestin: ”Olette jäljillä, tyyneyttä naiset. Teille raotetaan pian uusia ovia.”
Miten joku 800 kilometrin päässä voi tietää mitä olemme tekemässä ja juuri selvittäneet?