Luulen, että jokainen pelastus-, kriisi-, poliisi ja viranomaispuolella työskentelevä on törmännyt useamman kerran siihen iänikuiseen keskustelun aiheeseen, joka puurouttaa korvat. Aina kun ammatti nousee esille, joku keksii kysyä: kerro joku keikka, kerro pahin juttu, kerro miten siitä selviää, kerro, kerro, kerro.
Olen itse hionut jo tekniikaksi kertoa kaksi ääripään kokemusta, semmoisen hemmetin hauskan, joka naurattaa ja sitten sen kaikista pahimman, jolla saan ihmiset hiljenemään.
Enemmän kun keikkatarinat, haluaisin kuitenkin aina puhua siitä, miten ihmiset kuluvat loppuun. Yksi syy on se iänikuinen aihe huonosta palkkauksesta. Melko moni tekee muuta duunia hemmetin fyysisen ja raskaan työn ohessa, koska sillä liksalla ei oikein elä.
- On edelleen täysin käsittämätöntä, että he, jotka turvaavat tätä maata 24/7, saavat lähinnä lämmintä kättä tilipäivänä. Jos haittakorvaukset jätetään pois, olisi näille töille tekijöitä erittäin vähän. Kutsumus itsessään ei elätä. Vaikka se kutsumus yhteishengen luokin.
- Lisäksi fyysisestä kunnosta huolehtiminen ei voi jäädä vaan työpaikalle, vaan siitä on pidettävä huolta arjessa koko ajan. Se on pohja, jolla työstä ylipäänsä suoriutuu.
- Uni – tietäjät tietävät, millaista on valvoa 24h tai ainakin heräillä pitkin yötä, milloin minkäkin asian äärelle. Kun tämä toistuu säännöllisesti tarpeeksi pitkään – vuosia, ei palautuminen tapahdu enää ketterästi muutaman päivän vapailla. Ja se alkaa kyllä näkyä, hyvässä ja pahassa.
Toinen kysymys, johon törmään säännöllisesti on – kaipaanko jotain noista ajoista. Kaipaan, kaipaan hemmetin montaa asiaa. Ne ovat niitä, johon ei valvotut yöt, eikä huono palkka vaikuta.
Kaipaan kesäöiden keikkojen paluumatkoja, kun väsymys on mennyt yli ja pelkkä työpariin vilkaisu tekee naurusta loppumattoman.
Kaipaan vittuilua, sitä yhteisöä, jonka keskellä jokainen kasvoi vähän kieroon.
Kaipaan toisaalta myös niitä kohteessa syntyneitä keskusteluja, asiakkaan/pokan tai potilaan kanssa. Niitä hetkiä, kun sait puhumalla tilanteen haltuun, toivon syttymään silmiin, tai luotua uskoa huomiseen.
Kaipaan niitä tyyppejä, jotka ovat valinneet saman ammatillisen polun. Jotka kaipaavat adrenaliinia kehoon, osaavat toimia paineen alla, ovat nähneet samoja asioita ja joiden kanssa voi antaa todella villin mustan huumorin ja ironian lentää. Tätä minulla on tänä päivänä kaikista eniten ikävä, siksi huomaan hakeutuvani yhä uudestaan ”kaltaisteni” seuraan. Siellä on helppoa olla, turha kitinä loistaa poissaolollaan ja koen kuuluvani joukkoon. Tämä on myös asia, josta en halua luopua koskaan.
Ja nyt ehkä kaipaan keikalle, vähän vilkkuvaloja, vähän adrenaalia ja vähän sitä elämää, jonka keskellä tunsi elävänsä. Ehkä menen keittämään kahvia, lähetän pari laskua ja alan kirjoittamaan viihdettä. On tämäkin vallan mukavaa.