”Ei ole enää syytä elää – anteeksi”.
Tämä tapahtuma sijoittuu marraskuulle. Niihin pimeisiin iltoihin, kun edes ajovalot eivät riitä tuomaan tielle tarpeeksi näkyvyyttä. Olimme työparini kanssa vienyt psykiatrisen potilaan hyvin kauas meidän omalta toimialueeltamme, ja päivä oli jo tuohon mennessä ollut suhteellisen pitkä.
Käännyimme sairaalan risteyksestä isolle tielle ja aloitimme kotimatkan. Viihdyin kyseisen työparin kanssa erittäin hyvin ja aloimme verbaalisesti ampua toisiamme alas. Se oli pitkien kyytimatkojen parasta viihdettä – kumpi roustaa paremmin. Ehdimme ajaa ehkä noin kilometrin, kun kiinnitin huomion poikkeuksellisen pitkään suoraan tieosuuteen. Samalla näimme lähes yhtä aikaa, että joku hyvin tumma kasa liikahti vastaantulijoiden kaistalla maan tasossa. Kesti muutaman sekunnin ajan ymmärtää, että kyseessä on ihminen. Samaan aikaan suoran päässä näkyi rekan ajovalot. Aikaa reagoida ja toimia, jäi arviolta noin 30 sekuntia.
Työparini oli ajovuorossa, hän vilkaisi minua, mutta ei sanonut mitään. Keskinäinen naljailumme loppui siihen. Tästä eteenpäin toimimme tiiminä. Tiiminä, jota nytkin, kirjoittaessani tätä kaipaan.
Iskimme hälytysvalot päälle. Merkkinä rekalle, että saamme häntä hidastamaan ja samalla muutamia sekunteja lisää aikaa toimia. En ollut varautunut sillä sekunnilla seisomaan rekan valokeilassa pimeällä tiellä, joten kaivoin penkin takaa heijastinliivit ja hyppäsin autosta pimeälle asfalttitielle. Tiellä selällään makasi noin viisikymppinen mies mustassa tuulipuvussa, ilman yhtäkään heijastavaa pintaa. Työparini ohjasi rekan turvallisesti meidän ohi ja minä keskityin selvittämään mikä saa miehen makaamaan keskellä pimeää tietä. Mies ei ollut aluksi suostuvainen yhteistyöhön meidän kummankaan kanssa, mutta pienen neuvotteluhetken jälkeen saimme hänet suostuteltua lämpöiseen autoon.
Miehen tunnetila vaihteli. Hän oli vihainen, itkuinen ja epätoivoinen. Hän kaivoi taskusta lapun, johon oli kirjoittanut sanat: ”Miksi, et edes soittanut? Ei ole enää syytä elää – anteeksi”. Hän antoi lapun minulle, mutta ei suostunut sanomaan sanaakaan. Esitin kysymyksiä, joihin en saanut vastauksia. Vasta kun sanoin, että ymmärrätkö, että jos emme olisi sattuneet tulemaan juuri nyt, juuri tätä tietä, olisit nyt kuollut. Olisitko oikeasti halunnut kuolla? Tämä sai ensimmäistä kertaa miehen reagoimaan. Hän nosti katseensa ja vastasi hiljaa ”en”. Mies tarkensi katsettaan, ihan kun hän olisi painanut mieleen piirteitäni, sitten hän avasi tilanteen meille. Hänen poikansa ei ollut soittanut hänelle pitkään aikaan ja hän oli toivonut hänen soittavan edes isänpäivänä. Kun puhelua ei ollut tullut, hän tyypillisen suomalaisen miehen tavoin tarttui viinapulloon, puki mustan tuulipuvun päälle, ja valitsin tien, jolla varmasti olisi päässyt hengestään.
Sairaalan pihassa tartuin häntä äänettä olkapäähän ja ohjasin ulos autosta, en sanonut enää mitään. Mies tarttui minua käsivarresta ja pysäytti meidät. Ote oli turhan vahva, säpsähdin, en ollut varautunut tähän. En tiennyt mitä mies suunnitteli. Työparini huomasi tapahtuman, otti askeleen lähemmäksi minua. Vaihdoimme katseet, se oli äänetön viesti, josta molemmat tiesimme, kuinka toimitaan, jos tilanne elää yhtään väärään suuntaan. Miehen ote ei hellittänyt, mutta katseessa ei ollut vihaa. Suusta tulivat sanat: ”te taisitte todella pelastaa mun henkeni.” Vedin syvään henkeä, nyökkäsin, sanoja ei enää tarvittu. Mutta tämä oli niitä hetkiä, kun pystyy konkreettisesti toteamaan, että minuutti myöhemmin, olisimme keränneet tieltä ruumiin – ehkä tämä oli se todellinen hengenpelastamistilanne. Lisäksi myös rekan kuljettaja säästyi varmasti elinikäiseltä traumalta.